Porilaisen tosinaisen on vaikea ymmärtää, miksi vierailulle mennessään pitää isäntäväelle viedä tuliaiskrääsää. Kestän sen, jos meille annetaan rahaa tai kukkasia, mutta lasten muovilelut ja kaikenlainen lasiroina pitäisi kieltää lailla.

Ahkerin tavarantoimittaja on eräs sukulaistäti, jolta saimme hiljattain muun muassa posliinisen aromikynttilänjalan. Sellaisen, jolla voi tuikun lämmössä kuumentaa eteerisiä öljyjä, jotka hajustavat koko kodin. Meillä on nyt kolme sellaista, kaikki lahjaksi saatuja. Emmekä koskaan käytä yhtäkään, koska päätä alkaa särkeä niiden tuoksuissa.

Olemme yrittäneet vihjata, ettemme ole tavaroista tykkäävää sorttia. Että ei tarvitse tuoda mitään, vaikka tulisikin käymään. Viimein hän sanoi ymmärtävänsä. Seuraavalla kerralla toi silti pienen seeprakoristeen ja lapselle muoviauton.

Toiseksi ahkerin on eräs lapsuusaikojen ystävä, jolta olemme vuosien saatossa saaneet muun muassa lasipurkin, jonka sisällä on muoviruusu, ainakin kuusi kynttilänjalkaa, kukkamansetteja, valokuvakehyksiä, posliinisen kissapatsaan, muovisen kylpyankan, lukuisia juomalaseja ja kahvikuppeja sekä monenlaista lasitaidetta. Myös hänelle olemme kertoneet, että tavaraa ei tarvitse tuoda, mutta tuloksetta.

En halua kuulostaa kiittämättömältä, sillä tiedän, että kaikki on hyvästä sydämestä annettua. Mutta kun minä inhoan krääsää. Miksi minun pitää teeskennellä kiitollista ja innostunutta, vaikka en halua niitä kotiini? Kenen etua se palvelee, että ihmiset kantavat tavaroita toistensa nurkkiin, vaikka harva niitä oikeasti haluaa?

Ainakaan se ei palvele minun etuani, koska joudun ne tavarat "kadottamaan" ja siinä on muuten kova homma. Se ei palvele antajan etua, sillä hän haaskaa rahojaan turhuuksiin eikä saa osakseen edes aitoa kiitollisuutta, koska vastaanottava taho vain teeskentelee. (Toki olen hyvä näyttelijä, mutta silti.) Se ei edistä kotimaista työllisyyttä, sillä kyseinen krääsä valmistetaan kehitysmaissa. Vaikka muoviankka olisi Stockmannilta ostettu, se on takuulla tehty aasialaisessa hikipajassa. Se ei myöskään palvele kestävää kehitystä, sillä muoviankkojen rahtaaminen lentokoneella Aasiasta Suomeen tuhoaa otsonikerrosta. Lisäksi valmistamiseen tarvitaan öljyä, joka ei ole uusiutuva luonnonvara, ja jonka jalostaminen on saastuttavaa puuhaa. Muoviesineen maatuminen kestää niin ikään satoja vuosia. Sitä ennen ehdimme hukkua roskaan.

Edes se maa, jossa kuvitteellisen muoviankkayrityksen tehtaat sijaitsevat, ei juuri hyödy kyseisestä bisneksestä. Nämä firmat toimivat lähes poikkeuksetta vapaakauppa-alueilla ja veroparatiiseissa, joissa yritysveroprosentti on nolla.
Ainoat, joita muoviankan osto todella hyödyttää, ovat ne leveästi elelevät osakkeenomistajat ja optioita keräilevä johtoporras, joilla on jo omaisuutta yli oman tarpeen.

Niin että hyvät ystävät ja sukulaiset. Jos luette tämän kolumnin, älkää loukkaantuko, vaan yrittäkää ymmärtää. Ja jos kaikesta huolimatta haluatte jotain tuoda, niin poimikaa kukkia lähipelloilta, ostakaa puolukoita torilta tai askarrelkaa lahjakortti, jolla lupaudutte lapsenhoitajaksi silloin tällöin. Sellaisista lahjoista ilahtuisimme oikeasti ja minustakin saattaisi irrota ihan oikea hymy, sen kireän irvistyksen sijasta.

FIRST PUBLISHED IN YDIN MAGAZINE